Varhaistuotanto

Sinna Tunnelan kirjoittama essee Pamela Mandartin novellikokelmasta.


Aivan alkuun käy minun myöntäminen, etten ole kahdeksantoista kokonaisen elinvuoteni aikana aiemmin lukenut ensimmäistäkään novellikokoelmaa. Ikäluokkani lukemisiin ei juuri sisälly proosaa ensinkään ja muutamien romaanien lukeminen on monilla se mihin erilaisiin kirjallisuuden lajeihin tutustuminen jää. Lukiolaiset pääsevät koulussa lukemaan ja tulkitsemaan montaa erillistä novellia, mutta tällainen pakkotyö ei juuri viihdytä tai jää mieleen. Oli siis erikoista tarttua kolmeen kokonaiseen kokoelmaan ja päästä suorastaan kulkemaan pientä aikamatkaa Pamela Mandartin kirjojen Elämä ilman paluulippua (1983), Punatulkkunainen (1985) ja Piinkovaa ja sametinpehmeää (1997) parissa.

Novellien lukemisen aloittaminen tuntui kummalliselta. Miksi jouduin joka luvussa tutustumaan ja samaistumaan uusiin hahmoihin ja tunteisiin? Johtopäätöksenäni totesin novelleissa lopun olevan usein hyvin keskeinen osa tarinaa kokonaisuutena. Ensimmäinen lukemistani kirjoista, Elämä ilman paluulippua, pienen kankeuden jälkeen lopulta otti minut mukaansa ja näin yhteneväisyyttä tarinoiden tyylissä, aiheissa ja tunnelmissa. Kirja kuvaa yhteiskunnan huono-osaisempia ja arkista kurjuutta tai tympeyttä kylmän viileästi ja etäältä. Lähes jokaisen tarinan lopussa Mandart jättää lukijan omaksi pääteltäväksi, mitä lopulta tapahtui, eikä kirjoita auki tarinan viimeistä kohtausta. Suosikkini oli novellin Episodi päätös: "Alpertti tunsi julmetusti suuttuvansa, veri kuohahti vanhassa miehessä vielä kerran ennen kuin hän rojahti keinuun." Tämän jälkeen viimeisessä kappaleessa kuvataan huonekalujen huutokauppaa. Kokonaisen elämän lopetus oli kylmän arkinen ja ulkopuolelta kuvattu, mutta silti koskettava, kun lukijana on jo itse mukana tarinassa. Toinen lempilopetuksistani oli novellin Elämänhaluinen ihminen viimeinen lause: "Lihakeittoa kun ei kannattanut keittää vain yhdelle hengelle." Kuolemaa ei mainita sanallakaan, mutta silti sen ymmärtää tapahtuneen. Suorastaan ihastuin tähän Mandartin tyyliin.

Kolmeen osioon jaettu Punatulkkunainen jatkoi samassa realistisessa maailmassa ja olikin vain kaksi vuotta edellisen jälkeen julkaistu. Punatullkunaisen novellit ovat kovasti painottuneet yksilökohtaisiin kokemuksiin ja näkemyksiin.Tällä kertaa novellien loput tuntuivat päätöksiltä, niissä oli tarinan sulkevat lauseet. Ensimmäisen osion tunnelma oli eriskummallinen. Osion päättävä kirjan nimikkonovelli, Punatulkkunainen, kuvastaa koko alun ajan vallinnutta irstautta, seksuaalisuutta, rakkautta ja pettymystä. Toisessa osiossa novellien tunnelmat sivuavat enemmänkin itsenäisiä elämän virrassa ajelehtivia ihmisiä, ei mitään arjen sankareita, mutta heille selviää jotain itsestään tai elämäntilanteestaan. Tarinoissa tuntee elämän ohimenevyyden ja loppukädessä olemassaolon mitättömyyden, ystävyyssuhteiden pinnallisuuden ja yhteydenpitämisen haasteet. Kolmas osio jatkaa rakkaustarinoita, joissa nyt voikin aistia hyväuskoisuutta, tuoreutta ja samalla tuttuutta. Ensimmäinen osion novelleista meinasi saada minut itkemään, kun "hoitaja oli lukevinaan Topin silmistä että hän halusi" helpotusta morfiinipiikillä, vaikka oikeasti mies oli juuri tajunnut sairasvuoteellaan haluavansa vielä toimia ja puhua rakkailleen. Punatulkkunaista lukiessa päätyy epäilemään omaa itseään ja käytöstään, miettimään mahdollisia reaktioitaan ja pelkäämään rakastuvansa väärällä hetkellä tai tympiytyvänsä ainaiseen arkeen.

Piinkovaa ja sametinpehmeää oli novellikokoelmista kaikkein suurin yllätys. Ensimmäisten lukujen jälkeen olin vakuuttunut voivani kuvailla kirjaa intiimiksi, viattomaksi ja avokatseiseksi. Äkkiä seuraavassa tarinassa saankin lukea epäonnistuneista ihmissuhteista ja paloitelluista ruumiista. Novellikokoelman nimi oli kuvaavampi kuin olisin ikinä odottanutkaan. Vaihtelu lempeiden ja suorastaan onnellisten novellien ja vihan, katkeruuden, kuoleman ja tappojen maailman välillä oli hämmentävää ja tunteita sekoittavaa. Jäin joidenkin novellien päätteeksi tuijottamaan viimeisiä rivejä ja haukkomaan henkeä. Vaikka Mandartin aiempien kirjojen tarinat ovat vaikuttaneet sijoittuvan ainoastaan tähän todelliseen maailmaan, johon olemme tottuneet, tässä novellikokoelmassa ote hieman hellittyy ja tapahtumat seilaavat unelmanomaisen haavekuvien ja painajaismaisiin tilanteisiin ajautumisen välillä.

Kokonaisuudessaan Mandart kuvaa elämää ulkopuolelta ja etäältä nähtynä, kertoo kaiken tarvittavan eikä yhtään liikaa. Voi olla varma, ettei Mandartin novelleja korista ylenpalttinen romanttinen sievistely, vaan elämää saa katsoa silmästä silmään juuri sellaisena kuin se todella on.